Äikän tunnilla kirjoittelimme kirjallisuustehtävistä esseitä. Tein omani Pirkko Saision romaanista Betoniyö, jonka sain vasta eilen illalla luettua loppuun. Sievät 300 sanaa sain siitä kuitenkin pakerrettua, laatua en mene takaamaan.

Tiitu jaksaa olla niin huvittavan näköinen, kun se makaa lattialla ja katselee kulmainsa alta. "Kulmakarvat" silmien päällä vielä mukavasti vahvistavat kyräilyä: "Mitä sä siinä tyttö touhotat?". Se on nyt alkanut nukkua K-M:n oven ja oman oveni edessä, nehän sijaitsevat nurkassa silleesti hianosti molemmat. Tai ainakin se makailee siinä silloin, kun olen sen kanssa kaksin kotona ja hoitelen kaikessa kiireessä aamutoimiani. Ei voi sitten rauhallisempaa paikkaa itselleen löytää... Ehkä siinä on lämmin ja siitä näkee kaikkialle meidän pikkuiseen kämppään (tai kyllä siinä viisi henkilöä + koira mahtuu ihan hyvin asumaan, but still).

Ehdin käydä Tiitun kanssa eilen iltapissillä Kiasman käynnistä huolimatta. Otettiin vaihteenvuoksi paikallaan oloa, se kun tahtoo jäädä välillä vähän vähemmälle. Meidän kujalla ilta yhdeksän jälkeen sahattiin ympäriinsä ("Tiitu, paikka!", "paikka", "istu", "sanoin että paikka, noni paaaaikka", "tähän"). Ihan hyvin se sujui, muutaman kerran etenin Tiitun mielestä liian kauas, jolloin piti tulla äiskän helmoihin turvaan pahoilta rapinoilta, jotka tuuli aiheutti naapurin puskissa. Otettiin myös hyppäämistä läheisten rivitalojen  matalan aidan yli. Hienosti se alkaa oppia, ettei saa hypätä, ennen kuin pyydetään... Paitsi ettei se meinaa hypätä kun käsketäänkään, pitää ohjata kädellä vielä. Mutta hienosti se alkaa oppia. Seuraaminenkin sujui upeasti, tiukka katsekontakti yllä jatkuvasti ja kulki juuri hienosti siinä missä pitikin, ei puskenut liikaa edelle eikä jäänyt jälkeen. Ehkä me molemmat alamme oppia, pikku hiljaa.